Puoluelöytöretkellä, osa I

Aina silloin tällöin valitetaan, että nuoria ei kiinnosta politiikka. Toisaalta, sitten kun jotain yritetään tehdä, on se masinointia tai mielipiteet ovat vääriä, ja pitäisikin pitää suunsa kiinni.

Oma poliittinen aktivoitumiseni alkoi uuden tekijänoikeuslain myötä vuonna 2005. Suunnilleen samoista ajoista olen hauduttanut ajatusta siedettävän puolueen etsimisestä ja siihen liittymisestä, mutta koska olen hidas, asia on edennyt vasta tänä vuonna.

Homma alkoi helmikuussa, jolloin liityin SDP:n naisverkoston postituslistalle. Aloitin demareista, koska aika monet suomalaisessa yhteiskunnassa arvostamani jutut ovat lähtöisin demareilta. Ensimmäinen tapaaminen tuli kohdalle aika nopeasti, kävin Dooris-tilaisuudessa eduskunnassa, puheenaiheena oli naisjohtajuus. Tilaisuudessa pidettiin esittäytymiskierros, mutta vaikka kerroin nimenomaisesti olevani puoluelöytöretkellä, kukaan virallisen tahon edustaja ei mitenkään ottanut heti kontaktia.

Kevään mittaan kävin jonkin verran muissa tilaisuuksissa ja lukupiireissä, ja kesän kynnyksellä kävin vielä parissa puheenjohtajakiertueen tilaisuudessa. Puoluetoimiston nuorempi sakki teki sinänsä ihan mukavan vaikutuksen, mutta he eivät ole puolueessa vallankäyttäjiä vielä. Demarien hallituksessa ollessaan toteuttaman politiikan ja puheissa esiintyvien linjausten ristiriita on kovin suuri; enkä voi välttää tunnetta, että demarit eivät enää oikeastaan ole vasemmistopuolue. Muutenkin vähän kateissa oleva fiilis jäi. Saa nähdä, tuoko uusi puheenjohtaja hommaan ryhtiä vaiko ei.

Tuomioni demareille on siis seuraava: Mennyt tuotto ei ole tae tulevasta, eivätkä demarit voi loputtomiin ratsastaa kaukaisen menneisyyden saavutuksilla.