Viinasta, poroista ja laivamatkoista

Palasin äskettäin matkalta Tallinnasta. Tarkoituksena oli viettää rentouttava viikonloppu nykyisin harvemmin nähtävien kavereiden kanssa, syödä hyvin Olde Hansassa ja shopata jonkin verran. Tämän tarkoituksen matka onnistuikin täyttämään vallan mainiosti, mutta herätti ohessa myös ajatuksia suomalaisista ja alkoholinkäytöstä.

Aina välissä juurikin Tallinnassa käydessään tekisi mieli esittää olevansa jotain muuta kuin suomalainen, kun nolottaa törmätessään suomalaisiin känniääliöihin. Varsin pieniä riesoja viimeksi, yksi seurue hoilaamassa terminaalissa suureen ääneen ja hotellissa jotain teinixejä, jotka kylläkin häiritsivät yöunta, kun huutelivat ja paukuttelivat ovia.

Virossa suomalaisia kutsuttiin alkoholinkäytön ja riehumisen seurauksena poroiksi. Nimi tuskin katoaa minnekään, mutta britit ovat kuulemma viemässä suomalaisilta riehujien kruunua. Terve menoa, sanon minä.

Mikä siis on mennyt pieleen suomalaisessa alkoholikulttuurissa? Kalevalassa olutta arvostetaan, mutta paloviinan myötä alkoholista tulee paheksuttavaa. Kieltolaki löi sitten järjelliselle alkoholinkäytölle ilmeisesti viimeisen sinetin. (Laajemmin suomalaisesta alkoholikulttuurista voi lukea Wikipediasta.) Jossain vaiheessa humalassa riekkumisesta on tehty suunnilleen kansallinen luonteenpiirre ja ylpeilyn aihe, sen sijaan että moinen holtiton alkoholin käyttö seurauksineeno olisi paheksuttavaa.

Toivottavasti kuitenkin päädytään edes vähitellen parempaan suuntaan. Haluan ainakin ajatella, että omassa kaveripiirissäni alkoholia osataan käyttää suhteellisen järkevästi. Täytyy tosin tunnustaa, että tuli itsekin äsken nautittua vähän liikaa - olimme avomieheni vanhempien luona, jossa viskilasini täyttyi myyttisesti itsekseen vähän väliä. Viski oli kyllä hyvää, ja koska olen jo oppinut juomaan ohessa riittävästi vettä, ei ollut edes krapula seuraavana päivänä, mutta turhan monta annosta siinä oli.

Nuorista ja alkoholista oli vielä tarkoituksenia sanoa jotain, mutta juuri nyt mielipiteeni vaativat vielä ajattelua, joten ehkä joskus toiste.

Mielenosoituksista

Mielenosoitukset tuntuvat kestoaiheelta näissä kirjoituksissani. Hesari uutisoi, että viime vuonna Helsingissä järjestettiin ennätysmäärä mielenosoituksia, kun taas tänä vuonna on palattu suunnilleen normaalille tasolle.

Tänään tarjolla olisi ollut kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistoksi. Sain tuttavilta kaksi tekstiviestiä aiheesta, mutta tänään ei vain kerta kaikkiaan kyennyt lähtemään liikkeelle.

Huomenna maanantaina osoitetaan puolestaan mieltä opintorahan korottamiseksi ja torstaina puolustetaan hallituksen alkuperäistä esitystä hedelmöityshoitolaiksi. Esitys on kiintoisaa luettavaa, ja aihe herättää ihmisissä runsaasti tunteita: kävin äsken irkissä pitkällisen keskustelun aiheesta erään ystäväni kanssa. Keskustelu kierteli mielenosoituksesta luovuttajan vastaan lapsen oikeuksien kautta ihmisen oikeuteen saada jälkeläisiä ylipäänsä.

Tekijänoikeusrintamalla mielenosoitusten järjestelyissä voitaisiin ottaa oppia monista tahoista. Esimerkiksi eläinoikeusaktivistit järjestivät viime vuonna peräti 129 mielenosoitusta. Määrä ei tokí korvaa laatua, mutta enemmänkin ehkä voitaisiin tekijänoikeusrintamalla saada aikaan asioiden pitämiseksi tapetilla.

Mielenosoitukset kuitenkin vaativat runsaanpuoleisesti väkeä ollakseen vaikuttavia. Pienemmällä väellä ehkä saataisiin aikaan jotain vähän isompaa silloin tällöin, vaikkapa kuluttajan oikeuksien päivänä (15.3.), kirjan ja tekijänoikeuksien päivänä (23.4.), julkisten palvelujen päivänä (tämä on aika mahdoton näin Suomessa, koska päivä on 23.6.), television päivänä (21.11.) tai muina soveltuvina ajankohtina. Pitääpä vähän haudutella ajatuksia.