Vaalirahoitussotkusta

Suomen Kuvalehti yllätti uusimmassa numerossaan (23/2008): Pääkirjoituksessa kannatetaan varsin selvästi uusia vaaleja kansalaisten luottamuksen palauttamiseksi politiikkaan. Huonompana kakkosvaihtoehtona pitäisi sitten vähintään pistää pääministeri vaihtoon.

Kansikuvassa todetaan vaalikauden saavutukseksi se, että joka neljäs suomalainen suhtautuu nyt entistä kielteisemmin politiikkaan. Omassa tuttavapiirissäni yllättävänkin moni on kommentoinut luottamustaan politiikkaan "ei ole kärsinyt, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan" tai "ei voisi koko politiikka vähempää kiinnostaa".

Vaalirahoitusta uudistamaan on asetettu toimikunta. Eduskunnassa vaalirahoituksesta on vireillä aloite vaalirahoituksen verovähennyskelpoisuudesta sekä viime vuonna tehty aloite vaalirahoituksen ilmoittamisesta annetun lain muuttamisesta.

Minusta mitkään pilipalisakot ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä eivät riitä. Näin kiukkuisella tuulella ollessani ehdottaisin, että ilmoittamaton rahoitus menetetään valtiolle ja kansanedustajan jatkokelpoisuus edustajantoimessaan selvitetään aina.

Ainakin seuraavat kansanedustajat ovat ilmoittaneet palauttaneensa vaalirahoitusta: Matti Ahde (SDP), Timo Kalli (Keskusta), Mauri Pekkarinen (Keskusta). Pitäisikö palauttamisen muka tehdä asiasta OK?

Edustajien kommentit muutenkin ällistyttävät. Ainakin minulle on syntynyt vaikutelma, että monet poliitikot eivät näe koko sopassa mitään ongelmaa — ainakaan muuta kuin sen, että jupakka tuli kaikkien tietoisuuteen ja nyt jotkin tahot kehtaavat vikistä aiheesta. Barrikadeilleko tässä pitää lähteä, perkele!

Puoluelöytöretkellä, osa II

SDP:n jälkeen seuraavana listallani oli Vasemmistoliitto. Yhteydenotto toimi hienosti, sähköpostiini yksittäiselle henkilölle vastattiin puolessa tunnissa, ja kerrottiin suuri infopläjäys.

Päädyin mukaan infopläjäyksessä mainitulle vasemmistoristeilylle, jossa sain rautaisannoksen Vasemmistoliitto-tietoutta. Vasemmistoliitosta jäi myös tosi kiva fiilis ja tekemisen meininki. Linjaukset asioissa kuulostivat myös varsin hyvin omiin näkemyksiini sopivilta. Samoin Vantaan paikallistoimijat olivat mukavia ja toivottivat innokkaasti tervetulleeksi mukaan. Demareihin verrattuna ero tässä hyvin suuri.

Muista puolueista nopeimmat vastaajat oliva Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset. KD vastasi seuraavana päivänä, aika perusviesti ja lupaus lähettää lisäinfoa. Postissa tulikin pieni esiteläjä. PS vastasi muutamassa päivässä, viestin liitteenä oli dokumentteja ja siinä mainostettiin Vantaalla olevaa isompaa tapahtumaa, jonne en kuitenkaan valitettavasti päässyt.

RKP vastasi vähän reilussa viikossa, ja vaikka olin jo omassa viestissäni sanonut, että tuskin ovat kuitenkaan minun puolueeni, kaivelivat vastaajaksi markkinoilla tapaavani mukavan tyypin (Lars Stormbom, blogi suomeksi). Mielikuvani RKP:sta muuttuivat positiivisemmiksi, ja markkinoilla tapaamaani henkilöön olen vielä ehkä yhteydessäkin: hän on Vantaalla kaupunginvaltuutettu ja antoi puhelinnumeronsakin, jos haluan täsmäkysellä jotain.

Kokoomus, Keskusta ja Vihreät ovat sen sijaan yllättävästi hitaita vastaamaan. Ehkä niissä on käynyt sama juttu kuin paikallisdemareilla: viestit ohjautuvat jonnekin, missä kukaan ei niitä lue. Ei kyllä mitenkään rohkaise poliittiseen osallistumiseen. Näille puolueille täytetty lomake uudelleen, Vihreissä yhdelle tutulle myös lähetetty sähköpostia. Täytynee Keskustan ja Kokoomuksenkin kanssa kaivella jotain uusia yhteystietoja.

Vallan keskittyminen

Hups, Enter väärässä paikassa, ja tyhjä blogientry... jos laittaisi jotain sisältöäkin.

Kansanedustajat ovat kiireisiä ja kalenterissa on paljon menoja. Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että tällöin voisi ehkä vähentää jotain toimiaan, monilla kun tuntuu kansanedustajan toimen ohella olevan kaikenlaisia muitakin sitoumuksia. Mihin kaikkeen yhden ihmisen aika riittää? Millaisia kytköksiä syntyy? Tuottaako vallan keskittyminen ongelmia ja eturistiriitoja?

Tutkailin koeluontoisesti sitä, moniko kansanedustaja on myös kunnan- tai kaupunginvaltuutettu. Laskentaa ei ole tarkistettu, mutta kertaluontoisella tutkailulla sain tulokseksi, että 72,5 % kansanedustajista on myös paikallistasolla vallan kahvassa, joten tapa on selvästi sääntö eikä poikkeus. Ainakin Kainuussa voi lisäksi olla vielä maakuntavaltuustossa.

Minun järkeni sanoo, että tämä ei ole hyvä asia.

Puoluelöytöretkellä, osa I

Aina silloin tällöin valitetaan, että nuoria ei kiinnosta politiikka. Toisaalta, sitten kun jotain yritetään tehdä, on se masinointia tai mielipiteet ovat vääriä, ja pitäisikin pitää suunsa kiinni.

Oma poliittinen aktivoitumiseni alkoi uuden tekijänoikeuslain myötä vuonna 2005. Suunnilleen samoista ajoista olen hauduttanut ajatusta siedettävän puolueen etsimisestä ja siihen liittymisestä, mutta koska olen hidas, asia on edennyt vasta tänä vuonna.

Homma alkoi helmikuussa, jolloin liityin SDP:n naisverkoston postituslistalle. Aloitin demareista, koska aika monet suomalaisessa yhteiskunnassa arvostamani jutut ovat lähtöisin demareilta. Ensimmäinen tapaaminen tuli kohdalle aika nopeasti, kävin Dooris-tilaisuudessa eduskunnassa, puheenaiheena oli naisjohtajuus. Tilaisuudessa pidettiin esittäytymiskierros, mutta vaikka kerroin nimenomaisesti olevani puoluelöytöretkellä, kukaan virallisen tahon edustaja ei mitenkään ottanut heti kontaktia.

Kevään mittaan kävin jonkin verran muissa tilaisuuksissa ja lukupiireissä, ja kesän kynnyksellä kävin vielä parissa puheenjohtajakiertueen tilaisuudessa. Puoluetoimiston nuorempi sakki teki sinänsä ihan mukavan vaikutuksen, mutta he eivät ole puolueessa vallankäyttäjiä vielä. Demarien hallituksessa ollessaan toteuttaman politiikan ja puheissa esiintyvien linjausten ristiriita on kovin suuri; enkä voi välttää tunnetta, että demarit eivät enää oikeastaan ole vasemmistopuolue. Muutenkin vähän kateissa oleva fiilis jäi. Saa nähdä, tuoko uusi puheenjohtaja hommaan ryhtiä vaiko ei.

Tuomioni demareille on siis seuraava: Mennyt tuotto ei ole tae tulevasta, eivätkä demarit voi loputtomiin ratsastaa kaukaisen menneisyyden saavutuksilla.